KOLUMNI UUSI ROVANIEMI 28.8.2026

Sateinen ja koleahko kesä alkaa kääntymään syksyyn ja eduskuntakin kokoontuu aloittamaan syyskauden ensi viikolla. Ensi kevään eduskuntavaalit ovat leimanneet kesän puheenaiheita, kepeiden kesäjuttujen sijasta on käyty kovaa poliittista keskustelua niin Garden-sotkusta kuin  järjestöavustusten leikkauksista.

Samaan vaalipuheiden sarjaan voi laskea niin Kokoomuksen kuin Perussuomalaisten leireistä päässeet ulostulot kovalla gallup-karkumatkalla olevan Sdp:n sivuuttamisesta ja oikeistohallituksen muodostamisesta, vaikka Sdp olisikin ensi kevään vaaleissa suurin puolue.

Tässähän ei ole mitään uutta; melkein jokaisten eduskuntavaalien alla on käyty keskustelua siitä, pitäisikö Suomessa siirtyä niin kutsuttuihin blokkivaaleihin Ruotsin esimerkin mukaisesti. Blokkivaaleissa puolueet ryhmittyvät jo ennen vaaleja yleensä kahteen leiriin sen mukaan, kenen kanssa he haluavat hallituksen muodostaa ja suuremman äänipotin saanut leiri sitten muodostaa hallituksen.

Suomessa ei perinteisesti ole kuitenkaan haluttu tähän lähteä ja minusta se on hyvä asia. Nykyinen käytäntö, jossa suurin puolue saa aloittaa hallitustunnustelut, on varsin toimiva. Jos suurin puolue ei hallitustunnusteluissa onnistu, vuoro siirtyy seuraavaksi suurimmalle. 2000-luvulla näin ei ole kuitenkaan koskaan käynyt, aina on löytynyt enemmistöhallitus – joskus toimiva, joskus ei.

Blokkiajattelun kannattajat perustelevat ajatustaan äänestäjien vallan kasvattamisella ja selkeydellä. Minusta kyse on kuitenkin vain nyt niin trendikkäästä vastakkainasettelun hakemisesta, puolueiden kategorisesta jakamisesta oikeistoon ja vasemmistoon, eräänlaisesta haikailusta kaksipuoluejärjestelmään.

Suomi on kuitenkin monipuoluejärjestelmä, jonka demokratia nojaa erilaisiin kansanliikkeisiin ja niiden painotuksiin. Puolueiden sisällä on perinteisesti laaja kirjo eri tavalla ajattelevia ihmisiä, joilla on kykyä niin neuvottelemiseen kuin kompromisseihin. Tämä ainutlaatuinen yhteistyöhön kykenemisen perinne on ollut pienen Suomen vahvuus kautta historian.

Emme tarvitse tähän maahan yhtään enempää polarisaatiota ja vastakkainasettelua, tuontikulttuuria vierailta mailta. Suomen historiassa tunnemme niin sinipunaa, punamultaa kuin kansanrintamaa ja sateenkaarta. Olisiko ensi keväänä aika jättää vastakkainasettelijat oppositioon ja piirtää kansan tahtoa lähes seitsemänkymmenen vuoden tauon jälkeen sinipunamullalla? Sen saa kansa päättää.