Tällä viikolla eduskunnassa käsiteltiin hallituksen täydentävää talousarviota ja siinä valtion omaisuuden myyntituloja ja osinkotuloja esitetään korotettavaksi 150 miljoonalla eurolla; näitä tuloja käytetään hallituksen investointiohjelman rahoittamiseen eli mm. Turun tunnin junaan. Mielenkiintoista katsoa, myydäänkö nyt Postia, Finaviaa tai VR:ää tämän rahoittamiseksi. Ainoa muuten tässä paketissa pohjoiseen tuleva investointi on Oulun ratapihan remonttiin suunniteltu 25.5 miljoonaa euroa – Pohjoisen ohjelman hengessä Lappi 0 euroa.

Valtion omistajapolitiikka ei ole toimiva konsepti. Itse asiassa sen nimitys voitaisiin hyvin muuttaa omistuspolitiikaksi, koska sitähän se suurelta osin on: Mitä myydään milloinkin. Yritysten yksityisten omistajien tavoitteena on tuotto, valtio-omistajan tavoitteet määrittyvät poliittisesti ja usein tuoton kannalta ristiriitaisiksi. Siksi valtio-omistajan tavoitteet usein näyttäytyvät vain näpertelynä vastuullisuusraporteissa.

Ei valtio ohjaa Finnairia lentämään, vaikka sen vuoropolitiikka on vuosia ollut tulppana alueiden matkailun kehittämiselle. Ei Kemijoki Oy sen paremmin rakentanut Sierilää tai hoida vaelluskala-asiaa, vaikka jokivarren eri leireistä näitä molempia huudetaan. Viimeksi kun Postin työehtokysymyksessä omistaja yritti poliittisesti ohjata, joutuivat paitsi vastuuministeri niin myös lopulta pääministeri eroamaan.

Valtio omistaa yhtiöitä kahdesta pääsyystä: Yhtiö on strategisesti tärkeä/sillä on jokin erityistehtävä tai siksi, että yhtiön on tarkoitus tuottaa voittoa valtion kassaan. Koska nämä pääsyyt menevät nyt koko ajan sekaisin, olisi yksinkertaisempaa, että tunnustettaisiin vain omistajuus molempien tavoitteiden toteuttamiseksi ja jätettäisiin tarvittava poliittinen ohjaus toteutettavaksi eduskunnan luomalla sääntelyllä.

Otan meille lappilaisille rakkaan esimerkin eli Kemijoki Oy:n ja jo vuosikymmeniä paikallisia hiertäneen vaelluskala-asian. Fortumin, UPM:n ja Helenin omistusten johdosta valtio ei käytännössä enemmistöomistajana voi ohjata yhtiötä toteuttamaan riittävän virtaaman ohitusuomia, koska muiden omistajien intressit ovat tietenkin mankala-periaatteen mukaisesti saada maksimaalinen määrä sähköä omakustannehintaan – siis euroja ja voittoa.

Jo nyt nähdään, miten energian hinnan heiluessa rajusti pääomistaja Fortum ajaa jokea niin että penkat Pelkosenniemellä sortuvat. Omistajuuden näkökulmasta ei muuten missään nimessä pitäisi myydä valtioenemmistöä yhtiöstä pois, kuten hallitus nyt omistajapoliittisessa strategiassaan esittää – pahimmillaan lehmänkaupat tehdään Fortumin kanssa ja sen jälkeen Keilaniemi tekee aivan mitä tahtoo.

Teoriassa samaan tavoitteeseen päästäisiin esimerkiksi säätämällä vesivoimalle kalakantojen heikentämiseen liittyvä haittavero, joka olisi suuruudeltaan laskennallisesti suurempi, kuin tuo virtaaman menetys tuotoissa. Yhtiölle ja niiden omistajille olisi siis kannattavampaa hoitaa ohitusuomat kuntoon kuin maksaa veroa. Tämä on tietenkin teoriaa, koska mm. päällekkäisen sääntelyn (nykyiset vesitalousluvat ja niiden mukaiset velvoitteet) ja energia-alan tasapuolisen kohtelun (millainen biodiversiteettivero esimerkiksi tuulivoimalle) kysymykset tulisi ensin ratkoa.

Konkreettisen tien tarjoaa itse asiassa EU, joka on aloittanut rikkomuskannemenettelyn Suomea vastaan. Syynä on se, että Suomi ei ole noudattanut vesipuitedirektiiviä vesitalouslupien osalta – Suomi voisi päästä rikkomuskanteesta toimimalla kuten Ruotsi ja muuttaa vesilakiaan niin, että vanhat luvat avataan ja niiden kalatalousvelvoitteet kategorisesti tarkastetaan. Jos vauhti ei parane, on haittaverokeppi aina käytössä.

Energiapoliittisesti tämä ei tietenkään ole mahdollista ilman, että ratkaisemme säätövoimaongelman, joka pahenee vuosi vuodelta. Olemme päästäneet energiajärjestelmämme nyt todella haavoittuvaan tilanteeseen ilmastotavoitteiden vuoksi antamalla rakentua valtavan määrän sääriippuvaista energiantuotantoa (tuulivoima ja kasvava aurinkovoima) ja päästökauppa on ajanut fossiilisen säätövoiman (turve) alas. Pumppuvoiman ympäristövaikutukset ja paikallinen hyväksyttävyys ajavat sen aikaisintaan ensi vuosikymmenen ratkaisuksi, jos siksikään, samoin on laita ydinvoiman.

Nyt puhutaan vain kulutusjoustoista tai akkuratkaisuista – minusta nopean säätövoimakapasiteetin ratkaisuista pitäisi aloittaa energiapoliittinen keskustelu välittömästi. Maailma ja sen keskinäisriippuvuus on jännä paikka: Onkohan niin, että vaelluskalojen ja ympäristön ystävienkin tulisi ryhtyä pikaisesti kannattamaan kaasuturbiinien rakentamista?