Politiikasta on kadonnut aatteellisuus, siitä on tullut vain teknokraattista asioiden hoitamista vailla isoa näkemystä tulevaisuudesta. Puolueiden ohjelmat ovat korulauseita, vaihtoehtobudjetit pienillä asioilla näpertelyä.

Aina sotien jälkeisille vuosikymmenille saakka aatteen palo oli vahva, kun luokkataistelun liekit löivät vahvoina. Ääripäiden välissä maalaisliitolla ja keskustalla oli oma, vahva aatteellinen paikkansa. Kuin varkain raha kuitenkin otti vallan, kietoi ihmisten mielet materialismilla ja länsimaisen elintason nousulla. Aatteet hiipuivat, jäljelle jäi vain raha.

Rahasta, materialismista ja kuluttamisesta on tullut aate, joka läpäisee koko poliittisen kentän. Kuka voisi vastustaa uutta autoa, puhelinta tai kivaa kaukomatkaa? Poliittisesta taloustieteestä tiputettiin politiikka pois ja niin meillä oli uusliberaali ammattikunta, joka kertoo totuuksia poliittisten päätösten tueksi laskemalla kuin fyysikot konsanaan.

Vanha kahtiajako, kapitalismi ja sosialismi on tänä päivänä enemmänkin teatteria. Ensin syntyi kapitalismi, sen lapsena sosialismi. Kun sosialismi meni äärimmäisyyksiin, kapitalismi söi sen. Vasemmisto-oikeisto-akseli on edelleen olemassa, mutta ei enää syvästi aatteellisena; enää kiistellään siitä, kuinka suureksi tulo- ja hyvinvointierot saavat kasvaa ja kuinka paljon julkisiin palveluihin meillä on varaa laittaa rahaa.

Nykyisessä poliittisessa kentässä kaikki puolueet uivat rahan aatteen ympärillä. Puolueista kokoomus elää unelmaansa; rikkaat rikastuvat, suurta pääomaa palvotaan ja menestyksen mitta on varallisuus. Perussuomalaiset uutena oikeistopopulistipuolueena maustaa rahan vallan ihailun vain kulttuurisodalla ja identiteettipolitiikalla. SDP:lle kelpaa kansainvälisten pörssiyhtiöiden voitot, kunhan niistä vain osa voidaan verottaa omalle etupiirille – siitä on tullut vain kilpailija kapitalismin voittojen jaossa. Vasemmistoliitto ja vihreät edustavat ehkä aatteeltaan kirkkaampaa sosialismia ilmasto- ja luontopolitiikallaan.

Entäpä keskusta, puolue, joka syntyi vastavoimaksi sosialismin ja kapitalismin väliin. Sen historia on kunniakas, se vastusti oikeiston pyrkimyksiä kapitalistiseen harvainvaltaan, omistamisen keskittymiseen, materian ja rahan palvontaan. Se vastusti vasemmiston halua sosialistiseen luokkavaltaan, pyrkimystä sosialisoida omistamista ja toisen työn tuloksia. Vastauksena luokkataistelulle se nosti ihmisen keskiöön – tavallisen, työtä tekevän tai maata viljelevän ihmisen, sivistyksen ja yhteiskunnallisen edistyksen. Se oli syvästi fennomaaninen liike ja vastusti ulkomailta tuotuja oppeja ja aatteita ja luotti suomalaiseen sivistykseen. Alkion sanoin; toisilla puolueilla on ajettavanaan luokkaedut – keskustalla tulee olla radikaali yhteiskunnallinen ohjelma.

Nyt kun raha, materia, kapitalismi ja suuryritykset ovat ottaneet vallan ja yhteiskunnallinen keskustelu pyörii vain kapitalismin voittojen jaossa, ei keskusta oikein löydä omaa paikkaansa. Oikealle nojaamalla hukumme kokoomuskeskeisen kapitalismin hyökyyn. Vasemmalle meitä vie luonnostaan köyhän asian edistäminen, mutta emme me sielläkään oikein omaa tilaa saa. Radikaalia yhteiskunnallista ohjelmaa ei ole – aate on vain managerointia pienten asioiden kanssa.

Alkio katsoisi tämän päivän maailmaa kauhistuneena. Pientalonpojat on tapettu ja koko yhteiskunta maataloutta myöten on alistettu suuruuden ekonomian ja keskittävän kapitalismin alttarille. Kansainvälisten suuryritysten valta on paikoin suurempi kuin kansanvalta. Materia ja raha määrittävät ihmistä, josta on tullut pelkkä kuluttaja. Köyhät on maalattu vain laiskoiksi, jotka ansaitsevat kurjuutensa. Ulkomailta tuotua populistista identiteettipolitiikkaa ja rasismia käytetään muka isänmaallisuuden mittana.

Aatetta nyt todella tarvittaisiin, rohkeaa ajattelua Suomen suunnasta ilmastonmuutoksen, luontokadon, kulttuurisodan, geopolitiikan ja tuhoon vievän kulutusyhteiskunnan puristuksessa. Alkion ajatuksia mukauttamalla tähän päivään periaatteita kuitenkin löytyy. Keskustan tulisi asettua vahvaksi voimaksi vastustamaan kansainvälistä kapitalismia, mutta ei sosialismilla, vaan kirkastamalla sen sosiaaliliberalistiset juurensa tähän päivään ja uudistamalla sen ympäristöpoliittinen linja rohkeaksi edelläkävijäliikkeeksi.

Kun suomalaisilta on EVA:n tutkimuksessa kysytty, mitkä tekijät tekevät heidät onnellisiksi, kärkeen nousevat terveys, perhe-elämä ja ihmissuhteet, turvattu perustoimeentulo ja mielenkiintoinen työ, vapaa-aika ja suhde luontoon. Viimeiselle sijalle jäävät hyvät tulot ja asema, varakkuus, korkea asema ja hengellisyys tai suhde Jumalaan. Kaikupohjaa eturyhmäajattelun hylkäävälle, ihmisen hyvinvoinnin keskiöön liittyvälle aatteelle varmasti on.

Ensimmäinen ja suurin koitos on tietenkin nykyisen hallitsemattoman kapitalismin vastustaminen. Ei sosialismilla, vaan asettamalla markkinatalous palvelemaan ihmistä ja hyvinvointia. Suomea on ajettu jo pitkään kritiikittömästi ulkomaisen pääoman torpparitaloudeksi ja Keskusta voisi olla se rohkea kansanliike, joka asettaa suomalaisen ihmisen ja yrityksen aina etusijalle. Fennomaanien perinnön hengessä politiikan keskiöön tulisi asettaa suomalainen pk-yrittäjyys, suomalaiset innovaatiot ja ulkomaisen pääoman ryöstöretkien kuriin laittaminen. Tämä on oikeaa isänmaallisuutta, ei populistinen identiteettipolitiikka.

Toinen löytyy paradoksaalisesti ilmasto- ja luontopolitiikasta. Vasemmisto ja vihreät tarjoavat siellä ratkaisuksi ilmastososialismia – oikeisto ajaa vihreää siirtymää, joka on todellisuudessa pelkkää viherpestyä kansainvälistä kapitalismia. Tässä keskusta voi nousta oikean kolmannen tien rakentajaksi. Ei hirttäydytä epärealistisiin ilmastotavoitteisiin, koska globaali peli on jo menetetty. Ryhdytään varautumaan tulevaan katastrofiin ja rakennetaan ihmisiä ja metsänomistajia palvelevia ilmastotoimia. Nostetaan politiikan tekemisen keskiöön ympäristö ja sen suojelu, asetetaan ihmisille tärkeä Suomen luonto rohkeasti kapitalistisen voitontavoittelun edelle.

Kolmas on yhteiskunnallinen reformi. Keskittämistä tulisi lujasti vastustaa kaikilla tasoilla ja sen sijaan nostaa politiikan keskiöön hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden uudistaminen niin, että ihmisille tärkeät sivistys- ja peruspalvelut ovat edelleen saatavilla koko maassa. Keskustan pitäisi uudelleen ottaa rooli uudistajana, ei uusliberaalin talouspolitiikan juoksupoikana, ihmisten palveluiden leikkaajana. Aitoja mahdollisuuksia tähän on, Suomi on edelleen vauras maa ja sekä oikealla että vasemmalla on etupiirejä, jotka pitävät lujasti kiinni saavutetuista eduistaan samalla kun julkisessa hallinnossamme on edelleen valtavasti tehottomuutta ja päällekkäisyyttä.

Näiden periaatteiden varaan voidaan rakentaa hyvinkin radikaali yhteiskunnallinen ohjelma. Toivon, että ensi kesän puoluekokoukseen rakennettavasta periaateohjelmasta nousee taas radikaalia ja uutta aatteen paloa. Oma ajatteluani avaan tarkemmin pamfletissani ”2030-luvun talonpoika”, joka on luettavissa nettisivuillani.